Onnistuneesti päin mäntyä | Ruska 2025
23.9.2025 - Olli
Osallistuin syyskuussa 2025 Ruska-pyöräilyyn, joka on noin 2000 kilometrin matkan sisältävä pyöräilytapahtuma etelästä pohjoiseen halki Suomen. Tämän vuoden reitin teemana oli metsä.
(Käytännöllisyyssyistä laitan tämän murrematkojen blogiin, vaikka tämä retki ei niihin liitykään.)
Mikä Ruska?
Ruska on vuosittain syyskuussa järjestettävä pitkänmatkanpyöräilytapahtuma, jossa osallistujat suunnittelevat omat reittinsä pakollisten pisteiden kautta. Vain sellaiset palvelut ovat sallittuja, jotka ovat kaikkien muidenkin kuskien käytettävissä (ei voi siis mennä esimerkiksi mökille yöksi tai pyytää kaverilta apua). Ruskan teemat ja täten pakolliset reittipisteet vaihtelevat vuosittain. Tämän vuoden Ruska oli järjestyksessään yhdeksäs. Lähtö oli Verlan puuhiomolta ja muita metsäteemaan liittyviä pakollisia pisteitä olivat tervavene Suomussalmen kotiseutumuseolla, Siperian puulajipolku Rovaniemellä ja Sarmitunturi Inarissa. Maali oli Norjan Lakselvissa. Lisäksi reitillä oli muutamia muitakin sääntöjä, joihin palaan tekstissä. Yhteensä noin 2000 kilometrin matkan ajamiseen oli aikaa noin 8 päivää ja 5 tuntia.
Valmisteluista ja ajotaktiikasta
Lähdin ajamaan Ruskaa samalla pyörällä, jolla olen ajanut muutenkin tämän vuoden pitkiä ajoja (esim. viimeisin murrematka). Koska syksyllä sataa usein ja pohjoisessa voi olla kylmä, tarvitsin tosin vähän enemmän laukkuja kuin kesällä. Muuten valmistautuminen oli aika lailla reitin hieromista ja erilaisten palveluiden keräämistä listaksi matkan varrelta. Ja toki pyöräilyä.
Olin lähdössä ensimmäiseen Ruska-ajooni ja ylipäänsä ensimmäistä kertaa näin pitkälle matkalle. Niinpä ajotaktiikkani voisi tiivistää taloudellisuudeksi. Tämä näkyi käytännössä kolmessa asiassa: reittisuunnittelussa, tauoissa ja pyöräilytehossa.
- Reittisuunnittelu: Valitsin reitille paljon sellaisia teitä, joita en yleensä itse omaksi iloksi ajaisi. Tästä syystä valitsin esimerkiksi ajaa lähdöstä valtatietä 15 Mikkeliin, koska se oli lyhyempi ja sisälsi vähemmän nousua kuin kilpailevat vaihtoehdot. Vastaavasti Suomussalmelta Rovaniemelle ajoin Pudasjärven ja Ranuan kautta, koska nousumetrejä oli tarjolla selvästi vähemmän kuin Taivalkoskella ja Posiolla. Molemmissa tapauksissa tiet olivat aika kyllästyttäviä, mutta nopeita.
- Tauot: Tavoitteena oli olla mahdollisimman paljon pyörän kyydissä; etenkin kun ensimmäisten päivien ennuste näytti, että tarjolla olisi varsin makoisaa myötätuulta. Niinpä pyrin syömään mahdollisimman paljon satulassa istuen, enkä ensimmäisinä päivinä juurikaan pysähdellyt tauoille. Hitaastikin ajaminen on nopeampaa kuin olla ajamatta lainkaan.
- Tasateho: Olin päättänyt tietyn tehotason, jota pystyn ylläpitämään, ja sitä samaa yritin sitten ajaa, oli kyseessä ylä- tai alamäki. Tässä ideana oli välttää ajamasta liian kovaa aluksi, jotta välttyisi väsymiseltä ja vaivoilta.
Sanoisin tämän taktiikan onnistuneen alkumatkasta oikein hyvin: kilometrejä kertyi ensimmäisenä vuorokautena 530 kilometriä ja seuraavinakin ihan mukavasti. Loppumatkasta pystyi sitten hölläämään näitä periaatteita, kun kilometrejä oli jo kerrytetty varastoon.
Verla-Säräisniemi
Lähtö oli Verlan puuhiomolta, johon kertyi Kouvolan juna-asemalta matkaa noin 30 kilometriä. Ajoimme yhdessä toisen osallistujan kanssa junalta lähtöpaikalle, jossa oli tiedossa pitkä odottelu. Matkaan päästiin lopulta noin 80 osallistujan voimin kello 19.48. Alkumatkasta ajeltiin aika paljon letkassa ja punaiset valot vilkkuivat illan hämärtyessä.
Ajoin Verlasta Mikkeliin valtatietä 15. Liikennettä ei juurikaan ollut ja matka kulki mukavasti myötätuulessa. Olin alun perin suunnitellut pysähdyksen Mikkeliin, mutta juuri tapahtuman alla parhaalla sijainnilla ollut Hesburger oli muuttanut aukiolojaan niin, että en ollut varma ehtisinkö ajoissa (olisin ehtinyt) ja normaalisti 24 tuntia vuorokaudessa auki oleva ABC oli mennyt remonttiin. Niinpä hylkäsin ajatuksen pysähdyksestä ja olin varannut vain reilusti eväitä ensimmäiselle yölle.
Mikkelin kohdilla alkoi sataa vettä, ja vesisade jatkuikin sitten melkein koko yön. Yöllä ajelin taktiikkani mukaisesti rauhallista tahtia koko ajan satulassa pysyen Pieksämäen, Suonenjoen ja Karttulan kautta Pielavedelle, missä olin aamulla kahdeksan maissa. Kävin kaupassa ostamassa evästä ja söin niitä hytisten tuulikaapissa. Matkalla ehdin pysähtyä myös Urho Kekkosen synnyinkodilla.
Pielavedeltä ajelin Kiuruvedelle, jossa oli tarjolla ABC:n lounasbuffet. Tartuin tähän mahdollisuuteen, ja niin näytti tarttuneen moni muukin samalla reitillä ollut osallistuja. Kiuruvedeltä ajelin edelleen Pyhännälle ja sieltä kohti ensimmäisen kontrollin pakollista reittiä (parcours), joka alkoi Vaalasta Lamminahon talolta. Pyhännän jälkeen alkoivat itselleni tutut ensimmäisten päivien vatsavaivat, mikä käytännössä tarkoitti puskassa juoksemista hyvinkin epäsäännöllisin väliajoin. Ei mitään radikaalia, mutta vähän hidastaa etenemistä.
Ennen Vaalaa vastaan tuli kyltti, jossa sanottiin jonkin tietyn tien olevan poikki. Luin kyltin, mutta en varsinaisesti sisäistänyt sen sanomaa. “Se on varmaan joku muu tie.” Vähän myöhemmin tuli toinen kyltti, jonka jälkeen tuli aita. Okei, ehkä se on sitten kuitenkin minun reitilleni osuva tie. Tiellä oli käynnissä siltarumpujen uusiminen. Kävin kurkkaamassa pääsisikö mutaisen montun läpi helposti (jotkut olivat menneet), mutta katsoin parhaaksi kiertää tietyöalueen viereisen puuterminaalin kautta. Tällä reitillä tuli paljon autojakin vastaan, joten se vaikutti olevan ainakin paikallisten suosima ohitusreitti.
Koko päivän kestäneet on-off-sateet olivat luoneet taivaalle hienon sateenkaaren, joka sattui osumaan sopivasti horisonttiin, kun saavuin Lamminahon talolle auringonlaskun aikaan.
Ehdin vielä käydä Vaalassa kaupassa ennen sulkemisaikaa ja täytin myös vesipullot. Katsoin, että noin 15 kilometrin päässä Säräisniemellä olisi hyvänoloinen kota, johon voisin mennä yöksi. Olin siis varautunut nukkumaan myös taivasalla bivy-pussissa, mutta olin kuitenkin katsonut valmiiksi reitin varrelta useita laavuja ja kotia, joissa voisi myös yöpyä.
Lähdin ajelemaan kotaa kohti, mutta noin 8 kilometrin jälkeen tajusin, että täyttämäni vesipullot jäivät kaupan pihalle. Tässä vaiheessa olin valvonut yhtäjaksoisesti lähemmäs 40 tuntia, joten menköön sen piikkiin. Ajelin sitten hakemaan pullot ja pääsin lopulta kodalle. Aika pian minun jälkeeni kodalle ilmestyi toinenkin osallistuja, ja mahduimme molemmat nukkumaan samaan kotaan. Ilta menikin mukavasti kuulumisia vaihtaessa. Ensimmäisen ajovuorokauden kilometreiksi tuli kaikkine sekoiluineen 537 kilometriä.
Säräisniemi-Suomussalmi
Ensimmäisen kontrollipisteen pakollinen reitti seurasi entisiä tervareittejä Oulujärven ympäristössä. Tavoitteena oli päästä Vaalasta Suomussalmelle, jonka kotiseutumuseossa on esillä tervavene. Matkalla piti lisäksi käydä esimerkiksi Hallan Ukon terva- ja tärpättitehtaalla Hyrynsalmella.
Lähdin mukavasta kodasta liikkeelle vähän ennen kahdeksaa. Ajoitin lähdön siten, että ehtisin sopivasti Alassalmen lossille, joka kulki aina puolen tunnin välein. Olinkin lossirannassa noin viisi minuuttia ennen lossin lähtöä ja paikalla oli toki muitakin pyöräilijöitä. Lossimatka meni mukavasti rupatellessa.
Lossin päätepisteestä Manamansalosta ajelin Paltamoon, jossa pysähdyin kaupalla täydentämään eväitä. Olin ajatellut ajella tämän päivän ilman lämmintä ruokaa, koska tarjonta pakollisella reitillä ei näyttänyt erityisen hohdokkaalta. Niinpä pakkailin mukaan vähän reilummin ja monipuolisempia eväitä.
Paltamosta ajelin Ristijärven ja Hyrynsalmen ohi kohti Hallan taloa ja tervatehdasta. Tie alkoi muuttua aika mäkiseksi ja kävi siinä mielessä, että miksi se tehdas nyt on tänne pitänyt pykätä. Vielä enemmän tämä tuli mieleen, kun viimeiset kilometrit tervatehtaalle piti kävellä pikkuista polkua ja liukkaita pitkospuita. Monet olivat kai pitkospuilla liukastelleetkin, itse pysyin onneksi pystyssä. Lopulta pääsin Löytöjoen tervatehtaan kyltille.
Tervatehtaalta Suomussalmen suuntaan oli muutama kilometri aikas rouheaa gravelia elikkä törkyistä kiuaskiveä. Sen jälkeen hieno pätkä joenvarressa ennen kipuamista asfalttitielle. Suomussalmella piti käydä vielä Soivassa metsässä, minkä lisäksi pysähdyin kirkonkylällä kaupassa. Lopulta pääsin ensimmäiselle kontrollille Suomussalmen vanhan kirkon paikalle, jossa oli kotiseutumuseossa tervavene.
Kontrollilta ajelin vielä jonkin matkaa luoteeseen kohti Taivalkoskea, kunnes pysähdyin, kun sopiva kota osui kohdalle. Kota näytti jo lukitulta ja olin valmis jatkamaan matkaa, mutta se taisikin olla niin sanotusti valelukossa eli oven sai auki lukosta huolimatta. Hieman epäilytti jäädä nukkumaan, mutta ajattelin jatkavani matkaa jo aamuyöstä, joten tuskinpa siellä kukaan kävisi hätistelemässä keskellä yötä. Kilometrejä lisää 240.
Suomussalmi-Rovaniemi
Lähdin kodalta liikkeelle suunnitelmani mukaan joskus viiden maissa. Kuten alussa kerroin, olin reitittänyt ensimmäisen ja toisen kontrollin välin hieman pidemmäksi kuin mitä valtaosa porukasta ajoi, jotta pystyin saamaan vähän vähemmän nousumetrejä. Niinpä suuntasin Taivalkosken ja Posion sijaan Pudasjärven ja Ranuan suuntaan. Aamulla alkoi naamassa jo vähän näkyä kilometrejä.
Ennen Pudasjärveä otin pienen soraoikotien, jonka olin ennalta tutkinut olevan hyvässä ajokunnossa. Eipä juuri eronnut asfalttitiestä. Pudasjärven Nesteelle stoppasin aamupalalle (burger-ateria) ja katsoin sadetutkasta, että kohta tullee vettä niskaan. Niinpä kaivoin sadevaatteita jo valmiiksi esille.
Aika pian Pudasjärveltä lähdön jälkeen sade alkoikin ja yltyi vain matkalla Ranualle. Tässä välissä oli tosiaan kantatie 78, joka oli valtaosin suota ja vesisateessa aika pitkästyttävä kokemus. Piristystä toi matkalla vastaan tullut kyltti Ranuan kauneimmasta kylästä (en muista enää kylän nimeä). Kyltin jälkeen kun ei näkynyt yhtäkään taloa, mutta kai se kaunis kuitenkin oli.
Ranualla pysähdyin syömään, kun kotiruokalounasbuffet ilmestyi eteeni kuin tarjottimella. Samalla latailin ensimmäistä kertaa laitteita. Koska käytössäni oli dynamovalot ja dynamolataus, en ollut erityisen riippuvainen lataustauoista.
Ranuan jälkeen reittini yhdistyi taas valtaosan kulkeman Taivalkosken-Posion reitin kanssa ja pian oli tiedossa kipuaminen toiselle kontrollipisteelle, Siperian päivätuvalle Rovaniemellä. Tie olikin aikas raskas, kun se meni ylös alas ja pinta oli edellispäivän pakkoreitiltä tuttua kiuaskiveä. Toinen vaihtoehto tuvalle olisi ollut epämääräinen polku suon läpi, jonka olin hylännyt vaihtoehtona jo aikaisessa vaiheessa. Tietä ylös kiivetessä aloin miettiä, olisiko se sittenkään ollut huonompi.
Lopulta pääsin tuvalle ja kiersin pakollisen reittiosuuden eli muutaman kilometrin puulajipolun. Tuvalta toinen kontrollileima korttiin.
Olin varannut seuraavalle yölle sisämajoituksen Rovaniemen pohjoispuolelta ollessani tauolla Ranualla. En ollut osannut oikein arvioida, kauanko Siperian tuvalla tulisi kestämään, joten varaus tuli tehtyä hieman liian pitkälle eteenpäin. Tuvalta lähdin sitten tekemään yltyvässä sateessa taivalta ensin Rovaniemelle, jossa oli ajatuksena käydä kaupassa ja jatkaa siitä sitten vielä 25 kilometriä eteenpäin kohti Kittilää. Kauppaan tulikin hieman kiire ja jouduin ottamaan vähän tempoajoa, jotta ehdin ajoissa.
Olisi Rovaniemellä ollut myös 24h kauppa, mutta se olisi ollut sivussa reitiltäni. Jälkikäteen ajatellen olisi kannattanut kuitenkin löysäillä ja ottaa pieni kiertotie. Lopulta pääsin kuitenkin varausmökille, pesaisin hieman pyörää ja itseäni ja laitoin tulet kamiinaan. Kämppä menikin aika kuumaksi ja nukkuminen oli vaikeaa, mutta ainakaan en ollut ulkona sateessa. Kilometrejä tälle päivälle 324.
Rovaniemi-Nunnanen
Ajopäivään lähdettäessä alkoi olla tuntemuksia vasemmassa akillesjänteessä. Minulla oli kipeytynyt oikea akilles kesän aikana, ja olin vähän pelännyt sen kipeytymistä tällä matkalla. No se puoli pysyi ihan kunnossa, mutta näköjään toinen puoli halusi saman kokemuksen. Akilles ei ollut varsinaisesti kipeä, mutta ajattelin, että täytyy vähän vähentää tehoja. Vastaavasti takapuoli alkoi olla aika pahasti hiertymillä, vaikka olin yrittänyt sitä hoitaa rasvaamisilla. Päädyin laittamaan rakkolaastarin pakaraan, joka auttoikin jonkin verran, joskin toi erilaisia ongelmia myöhemmin. Jätin mökin taakseni ja lähdin kohti Kittilää.
Kolmannen kontrollin suhteen kuskit saivat päättää, kävisivätkö ensin Kalmakaltiolla Enontekiöllä vai Sarmitunturilla Inarissa. Maaliin Norjan Lakselviin piti sitten vielä välttää käyttämästä Kaamasentietä (kantatie 92) ja pientä pätkää Angelintiestä. Olin valinnut jo hyvissä ajoin ajavani ensin Kalmakaltiolle ja sen jälkeen Sarmitunturille. Tämä siksi, että reitti oli hieman lyhyempi ja jätti option hauskalle seikkailulle Angelintien eteläpuolisilla poluilla. Osa kuskeista oli valinnut kulkea reitin toisinpäin. Tämän ansiosta viimeisinä päivinä tuli paljon pyöräilijöitä vastaan, kun osa oli menossa toiseen suuntaan ja osa toiseen.
Minä siis jatkoin Rovaniemeltä pohjoiseen kohti Kittilää. Myötätuuli oli edelleen puolellani, joten kevyistä tehoista huolimatta matka eteni mukavasti. Ennen Kittilää juttelin hetken Antti Pietilän kanssa, jonka oli ollut tarkoitus myös lähteä ajamaan, mutta flunssa oli iskenyt. Pikku juttutuokio piristi kummasti aamupäivää. Kittilässä pysähdyin lounasbuffettiin huoltoasemalle. Matkalla oli myös olennaisia varoituksia.
Kittilästä jatkoin vielä Sirkkaan (Leville). Tämä Rovaniemen ja Levin välinen osuus oli liikenteeltään ehkä koko matkan hirvein. En tiedä, oliko kyseessä joku ruskaturistien kiire vai mikä, mutta valtaosa matkan törkeistä ohituksista osui tälle pätkälle. Tuntui, että etenkin matkailuautoilla oli yhteinen sopimus, että yli metrin päästä ei saa ohittaa pyöräilijää. Levin jälkeen olikin mukava suunnata kohti Puljua pienemmällä tiellä. Leviltä ostin vielä isommat eväät, koska seuraavat palvelut olisivat Tieva-baari Pokassa ja sen jälkeen vasta Inarissa.
Vatsavaivat olivat jatkuneet jotakuinkin ensimmäisen päivän kaltaisina koko ajan eli tälläkin reissulla piti pysähtyä useasti puskakäynnille. Puljun kohdalla havahduin taas yhden pysähdyksen jälkeen, että vasen akilles tuntui vähän pahemmalta kuin aiemmin. Päätin ajella hitaasti Nunnasen kylään, jossa olisi tarjolla kota, ja nukkua siellä kunnon yöunet. Katsoisin sitten aamulla, kannattaako lähteä Kalmakaltiolle ajelemaan ollenkaan.
Nunnasen kota olikin tähän asti vierailluista kodista paras siinä, että siellä oli sekä riittävän leveä että riittävän pitkä laveri. Säräisniemellä olisi ollut pituutta, mutta ei leveyttä, kun taas Suomussalmella toisinpäin. Nukuinkin oikein makeasti ja pitkästi kodassa. Kilometrejä 222. Jos paikat olisivat olleet kunnossa, tämä päivä olisi varmasti ollut paljon pidempi.
Nunnanen-Inari
Pitkät unet tuntuivat uudistaneen akillesjänteen ja uskalsin lähteä jatkamaan matkaa. Takapuoli sen sijaan tuntui entistäkin huonommalta, joten vaihdoin laastarin uuteen. Tämä auttoi taas hetkeksi. Kota oli kyllä hieno näin päivänvalossa.
Nunnasesta lähdin kapuamaan hiekkatietä kohti Kalmakaltiota. Ruska-reitti oli käynyt muutama vuosi aiemminkin Kalmakaltiolla, joten tiesin muiden kuvailujen perusteella suurin piirtein, millaisesta paikasta oli kyse. Maisemat olivatkin upeita hiekkatievoilla.
Varsinaisen tien loputtua matka jatkui liejuisella mönkijäuralla. Tällä matkalla oli aika paljon lätäköitä ja mutaisia kohtia ja minun aivan sileät renkaani eivät olleet aivan omimmillaan. Parin melkein kaatumisen jälkeen päätin, että tuskinpa tässä taluttamalla kovin paljon hitaammin etenee. Itse Kalmakaltio oli kuitenkin hieno paikka.
Kalmakaltiolta ajelin takaisin tulosuuntaan kohti Lompolon kylää, josta kääntyisin sitten kohti itää ja Inaria. Tässä matkalla tuli vastaan paljon Kalmakaltiolle matkaavia kuskeja, joten oli hauska rupatella kuulumisia. Tämä oli myös reissun ensimmäinen varsinainen vastatuulipätkä, koska tuulensuunta oli edelleen etelästä.
Lompolosta ajoin pientä hiekkatietä Inarintielle, jonka varrella on Pokan kylässä Tieva-baari. Pysähdyin luonnollisesti ainoan palvelun äärelle sadan kilometrin säteellä. Poropiirakka, kahvi ja munkki menivät suoraan lihaksiin ja matka jatkui baarilta kevyesti kohti Inaria (ehkä myötäisellä tuulellakin oli taas vaikutusta).
Olin etukäteen vähän jännittänyt tätä pitkää erämaaosuutta, mutta eipä se siellä matkalla kummoiselta tuntunut. Olinhan ajanut etelässäkin monia satoja kilometrejä pysähtymättä. Ainoa ero pohjoiseen oli se, että etelässä olisi ollut enemmän mahdollisuuksia pysähdyksille.
Inariin saavuin illansuussa ja ehdin käydä vielä kaupassa. Ennen Inaria olisi ollut monta mahdollista laavua ja kotaa, joihin pysähtyä, mutta ne olisivat tulleet vastaan hieman liian aikaisin. Inarin jälkeen taas tarjonta oli heikompaa ja nelostien varren katokset eivät oikein inspiroineet. Niinpä päätin nukkua reissun ensimmäisen bivy-yön jossakin Inarin ja Ivalon välillä. Söin eväitä bussipysäkillä ja ajattelin lompsia pysäkin takaiseen metsään nukkumaan. Eipä tarvinnut pitkään kävellä, kun vastaan tuli maja! Ajattelin, että tämä kevyt suoja on ehdottamasti hyödynnettävä ja laitoin bivyn majan sisälle. Hyvin nukutti taaskin. Kilometrejä 242, joka Kalmakaltion hidastelun kanssa oli oikein hyvä lukema.
Inari-Kruununtupa
Edellisenä päivänä vatsavaivat olivat laantuneet ja unikin oli alkanut maittaa paremmin. Niinpä oli mukava lähteä uuteen päivään. Jännitin päivää kyllä kovasti, koska tarkoitus oli kiivetä kolmannelle kontrollipisteelle Sarmitunturin huipulle ja jo valmiiksi aralla akillesjänteellä pyörän kantaminen tuntui pelottavalta. Matkaan kuitenkin lähdettiin.
Nelostie Inarin ja Ivalon välillä oli tuntumaltaan aika samanlainen kuin Rovaniemen ja Kittilän välinen kantatie: ruskaturistit vetivät aika tiukkoja ohituksia ja tuntui mukavalta päästä Ivaloon.
Ivalosta matka jatkui itään kohti Nellimiä. Olin etukäteen jännittänyt Sarmitunturille kiipeämistä enkä ollut oikein perehtynyt minkälainen reitti on ennen sitä. Nellimintie osoittautuikin aika mäkiseksi pätkäksi ja ainakin neljä kertaa mentiin hitaasti ylös ja kovaa alas. Mukavaa pehmittelyä ennen varsinaista kiipeämistä tunturiin.
Sarmitunturille olin katsonut etukäteen meneväni ns. virallista reittiä parkkipaikan kautta, jolloin polkua tulisi nelisen kilometriä. Otin eväitä ennen polulle lähtemistä ja juttelin tunturista pois tulevien kuskien kanssa kuulumisia.
Polku osoittautui odotettua huonommaksi. Varsinkin alkupätkällä oli turhauttavaa, että ei edes lähdetty vielä nousemaan vaan mentiin ylös alas kivikkoista ja soista taivalta. Parin kilometrin kävelyn jälkeen tultiin aukealle paikalle, jossa näkyi selvä kulku-ura idän suunnasta. Tänne olisi siis päässyt toistakin reittiä… Tämän jälkeen alkoi varsinainen nousu, joka oli kyllä työläs, mutta tuntui järkevämmältä kuin alkupätkä, koska matka kävi selvästi ylöspäin. Lopulta sain tunkattua pyörän huipulle ja vedin siellä hetken henkeä. Maisemathan olivat upeat. Samalla tarkastin, mahtoiko huomaamani myöhempi kulkureitti viedä oikeaan suuntaan. Veihän se, joten otin suunnitelmakseni palata sitä takaisin, jotta välttäisin ikävän alkupätkän. Se olikin reittinä paljon nopeampi ja polkua pystyi ajoittain jopa ajamaan. Olisi pitänyt tehdä kotiläksyt paremmin.
Ajelin Nellimintien nyppylät takaisin Ivaloon, jossa pysähdyin reissun ensimmäiselle pizzalle. Samassa paikassa olikin paljon muitakin kuskeja nautiskelemassa. Ivalosta jatkoin taas saman nelostien pätkän Inariin, jossa kävin kaupassa. Tiedossa olisi taas vähän pidempi väli ilman palveluita.
Olin tehnyt loppumatkalle kaksi reittivaihtoehtoa: toinen oli lyhyempi reitti Angelin kautta, johon kuului pieni pätkä pyörän työntämistä vanhalla postipolulla Lemmenjoen kansallispuistossa. Toinen taas oli noin 100 kilometriä pidempi reitti asfalttitietä Utsjoen kautta. Olin päättänyt, että mikäli tässä vaiheessa on hyvin aikaa, lähden seikkailureitille Lemmenjoelle, mutta ajan ollessa kortilla pelaan varman päälle ja ajan Utsjoen kautta. No, myötätuulen ja alun hurjastelun ansiosta oli vasta torstai-ilta eli aikaa oli vielä kaksi vuorokautta maaliin. Niinpä päätin lähteä Angeliin. Tämä oli siitäkin hyvä vaihtoehto, että voisin nukkua postipolulla sijaitsevalla Kruununtuvalla yöunet eikä tarvitsisi miettiä muita yöpaikkoja.
Jokunen kilometri ennen Kruununtupaa alkoi sataa kaatamalla, mutta en jaksanut enää kaivaa sadevaatteita, koska olisin kohta tuvalla. Suunnittelin laittavani kamiinaan tulet, mutta perille päästyäni tuvassa olikin jo toinen matkaaja, joka oli ollut metsästämässä Lemmenjoen suunnilla koiransa kanssa. Tämä kulkija oli jo lämmittänyt tuvan valmiiksi oikein kuumaksi.
Laitoin kamat kuivumaan, levitin nukkumiskamppeet ja söin vähän iltapalaa. Kun olin kömpimässä nukkumaan, huomasin, että makuupussi oli märkä. Katto vuosi juuri siellä päässä, mihin olin laittanut yöpymiskamani, joten piti vähän tiivistää laverin alle piiloon tippuvalta vedeltä.
Juttelin vielä toisen kulkijan kanssa Ruska-pyöräilystä. Hän oli vieraskirjasta huomannut, että tuvalla oli käynyt muitakin pyöräilijöitä ja kysyi sitten, mahtoiko tänä iltana olla vielä tulossa muita, koska tupa oli pieni ja muiden tullessa pitäisi tiivistää. Katsoin seurantasivulta, että lähimmät kuskit olivat Ivalossa ja vastasin, että tuskinpa sieltä enää ketään tulee. No, kolmen maissa yöllä tulivat kuitenkin parina ajaneet Stenberg ja Kerppilä, jotka mahtuivat onneksi ylälaverille.
Kilometrit tunturitunkkauspäivälle 192.
Kruununtupa-Maali
Heräilin tuvalla viiden jäljestä ja keräsin kamani hissukseen, kun kaikki muut vielä nukkuivat. Söin vähän aamupalaa puuliiterissä, koska ulkona satoi ja sisällä ei kehdannut kolistella. Tupa oli päivänvalossa oikein nätti.
Lähdin tallustelemaan pyörän kanssa kohti länttä. Kansallispuistossa ei saa ajaa pyörällä, joten meni talutushommiksi. Hieman huvitti taluttaa uraa, jota oli ajettu mönkijällä, mutta näillä mennään. Aika pian ura katosi kyllä kokonaan näkyvistä eikä polusta voinut varsinaisesti puhua. Seurailin navigointilaitteen reittiä ja varmistin välillä tilannetta paperikartan ja kompassin kanssa.
Välillä matkalle osui kosteampia kohtia, joissa sai kengät märiksi, mutta muuten maasto oli paljon helpompaa kuin vaikka edellisenä päivänä Sarmitunturilla. Pian matkalle tuli kuitenkin uusia jännityselementtejä, kun keskellä polkua oli poroaita. Hieman etsiskelin porttia, mutta katsoin parhaaksi kuitenkin könytä aidan ali.
Olin suunnitellut käveleväni polkua sen matkaa, että pääsen kielletyn tieosuuden ohi ja sen jälkeen aioin oikoa takaisin Angelintielle metsän läpi. No tälle oikaisulle osui vielä kaksi poroaitaa lisää, mutta niistä selvittiin jo rutiinilla ensimmäisen kokemuksen jälkeen. Lopulta siis pois metsästä ja matka jatkui kohti Angelia.
Angeli ja Inarijoen vartta Karigasniemelle kulkenut tie olivatkin oikein upeita. Tuuli oli tosin kääntynyt, joten pohjoistuulessa ja jokilaaksossa kulkiessa sai välillä vähän työskennellä päästäkseen eteenpäin.
Ostin Karigasniemeltä reissun viimeiset eväät ja varasin huoneen maalihotellista. Tämähän tulisi menemään loppuun asti!
Karigasniemeltä ajelin Norjan puolelle Kaarasjoelle, josta alkoi kipuaminen ylängölle. Lopulta tultiin myös alas kohti Jäämeren rantaa.
Varsinainen maalipaikka oli vielä parikymmentä kilometriä eteenpäin Lakselvin kylältä Stabbursdalenin kansallispuistossa, jossa sijaitsee maailman pohjoisin mäntymetsä. Ajelin vuonon vartta hyvissä fiiliksissä illan hämärtyessä, kunnes käännyin Stabbursdalenille vievälle tielle. Tie oli aikamoista pyykkilautaa, mutta maisemat olivat hienoja.
Maalipaikkana toimi Stabbursdalenin kyltti, jonne pääsin kello 18.18 Norjan aikaa perjantaina 19.9. Koko matkaan oli kulunut siis puoli tuntia vajaa viikko ja kilometrejä tuli noin 1970.
Köröttelin maalipaikalta hotellille ja törmäsin jo matkalla moniin muihinkin kuskeihin. Hotellilla oli myös joitakin jo maaliin tulleita kuskeja onnittelemassa. Viimeiset leimat korttiin ja Ruska-pyöräily oli sitä myöten taputeltu.
Koontia
Kaiken kaikkiaan reissu meni aika lailla nappiin ja vähän vielä odotuksiakin paremmin myötätuulen ansiosta. Teknisiä ongelmia ei ollut lainkaan ja fyysisten kanssa tuli toimeen. Alun runsaat kilometrimäärät antoivat pelivaraa pidemmille unille ja tahdin hidastamiselle loppumatkasta. Maisemat olivat upeita ja muiden kuskien kohtaaminen aina piristävää. Sää oli suotuisa: lämpötilat olivat jatkuvasti aika korkealla ja tuuli pääosin myötäinen. Vettä tuli kyllä tasaisen varmasti, mutta sellaista se syksyllä tahtoo olla.
Jokainen Ruska-pyöräilyn suorittanut saa oman numeron suoritusjärjestyksessä ensimmäisestä (vuoden 2018) pyöräilystä lähtien. Näyttää siltä, että oma numeroni tulee olemaan 89. Olen siitä kovin ylpeä.