280 kilometriä vesisateessa | Noormarkku
20.4.2025 - Olli
Pääsiäisenä 2025 otin suunnaksi yhden vielä kohtuullisen lähellä kotia olleista kohteista eli nykyään Poriin kuuluvan Noormarkun.
Suunnitelmat
Olin käynyt Noormarkussa jo aiemminkin pyörämatkalla, joten sinänsä kohde oli hyvin tuttu. Jotta matkassa olisi enemmän mielenkiintoa, piirsin hieman pidemmän reitin Punkalaitumen ja Huittisten kautta yhteen suuntaan ja Vammalan kautta takaisin. Katsoin edellisenä päivänä, että vesisadetta olisi odotettavissa joskus alkuillasta, joten ajattelin lähteväni aamuvarhaisella liikkeelle. Aamulla puin pyöräilyvaatteita päälle ja vilkaisin vielä sääennustetta, joka olikin muuttunut niin, että melkein heti lähdön jälkeen alkaisi sataa, ja sadetta kestäisi koko päivän. Eipä sille sitten enää mitään voinut.
Toisin kuin monella muulla matkalla, lähdin siis kotoa, ja sinne myös palaisin. Alkumatka olikin hyvin tuttua reittiä Tottijärven kautta Punkalaitumelle ja sieltä edelleen Huittisiin. Sorvantiellä aurinko alkoi nousta.
Vesisade alkaa
Ensimmäiset vesipisarat alkoivat tippua jo 10 kilometrin päässä kotoa ja kaivoin sadevaatteet esiin. Tämä sade oli kuitenkin vasta alkusoittoa ja loppui melko pian alkamisensa jälkeen. Meinasin jo vaihtaa sadevaatteet pois, kunnes Urjalan Halkivahassa noin 50 kilometrin kohdalla sade alkoi toden teolla. Sen jälkeen se ei sitten enää loppunutkaan.
Punkalaitumella olin niin aikaisin, että mikään paikka ei ollut auki. Niinpä jatkoin matkaa kohti Huittisia, jossa tiesin ainakin Härkä-Pakarin jo avanneen ovensa. Matkalla pysähdyin ottamaan kuvan hienosta vanhasta palokuntarakennuksesta.
Pidin pysähdyksen Härkä-Pakarilla noin 90 kilometrin kohdilla ja katselin sateen yltymistä ikkunasta. Enää noin 200 kilometriä jäljellä. Onneksi oli myötätuuli.
Kokemäeltä Kullaan kautta Noormarkkuun
Huittisten jälkeen jatkoin matkaa Kokemäelle, missä ylitin myös Kokemäenjoen. Myöhemmin kesällä olin tulossa tapahtumaan, joka kulkisi Kokemäenjokivartta alas kohti Poria, joten otin nyt eri reitin. Ajoin enemmän pohjoisen suuntaan kohti Kullaata ja ohittaisin Porin itäpuolelta matkalla Noormarkkuun. Tältä matkaosuudelta ei jäänyt juuri mitään mieleen: palveluita tai elämää muutenkaan ei juuri ollut nähtävissä.
Kullaan kohdalla pysähdyin suljetun huoltoaseman katokseen vaihtamaan kuivat sukat jalkaan ja jatkoin matkaa kohti Noormarkun “keskustaa” eli Finpyytä, jossa oli ensimmäinen haastattelupaikka. Finpyyssä pysähdyin kauppaan, joka sai samalla toimia myös haastattelupaikan pysähdyksenä, kun tarkempaa tietoa talosta ei ollut.
Porin seudun välimurteista
Noormarkku kuuluu perinteisessä murreluokituksessa lounaisten välimurteiden päämurrealueeseen ja siinä vielä Porin seudun välimurteiden ryhmään. Lounaisista välimurteista olen kirjoittanut jo aiemmin Vihdin sekä Liedon ja Alastaron matkojen yhteydessä. Käytännössä lounaiset välimurteet on eräänlainen lounaismurteiden ja hämäläismurteiden välivyöhyke, joka toisaalta esitetään omana joukkonaan ja toisaalta peilataan koko ajan näihin kahteen muuhun alueeseen.
Porin seudun välimurteissa onkin monia tunnistettavia piirteitä sekä lounaismurteista (esimerkiksi loppuheitto koulul ‘koululla tai koululle’ ja inessiivin pääte -s tai -sA koulus, misä) että hämäläismurteista (ts-yhtymän vaihtelematon tt mettä : mettän, nk-yhtymän vaihtelemattomuus kenkä : kenkät). Sekä lounais- että hämäläismurteille ominaista on myös diftongien avartuminen (nuari tyämiäs).
Näiden muihin murteisiin liittyvien piirteiden lisäksi Porin seudulla on kuitenkin muutama oma erikoisuutensa: rajageminaation puuttuminen (ei siis lausuta hernekkeitto vaan yhdellä k:lla hernekeitto) ja t:n heikossa asteessa käytettävä d (pata : padan). d on käytössä toki myös suomen yleiskielessä, mutta murteissa sitä ei ole vanhastaan tavattu oikeastaan muualla kuin Porin seudulla. d:n päätymisestä yleiskieleen olen kirjoittanut Virittäjä-blogissa.
Rajageminaatio itsessään on seurausta kielihistoriallisista muutoksista: tiettyjen sanojen lopussa on jossakin kielen vaiheessa ollut konsonantteja, jotka ovat sittemmin hävinneet. Esimerkiksi infinitiivimuodoissa on ollut sananloppuinen k (tehdäk, mennäk). Vaikka sananloppuinen konsonantti onkin hävinnyt, laukaisee se nykykielessä valtaosassa maata (ja yleiskielessä) edelleen rajageminaation (voitko tehdäs sen). Rajageminaatio on esimerkki tilanteesta, jossa suomessa ei ole äänne–merkki-vastaavuutta.
Rajageminaatio kuitenkin puuttuu sekä Porin seudun murteista että kaakkoismurteista ja kaakkoishämäläisistä murteista. Niinpä porilainen Neumann laulaa Dingo-yhtyeen Levoton tuhkimo -kappaleessa esimerkiksi ei tarvitse mennä nukkumaan, kun taas yleiskielessä sama pätkä lausuttaisiin ei tarvitsem mennän nukkumaan. Rajageminaation puuttuminen onkin tehokas keino paljastamaan sen, että puhuja on joko Porin seudulta tai Kaakkois-Suomesta.
Porin seudun (ja laajemmin koko Lounais-Suomen) tunnusomaisiin piirteisiin kuuluu vielä ketä-pronominin käyttäminen kuka-pronominin asemasta (ketä se on), joka saa tyypillisesti paljon huomiota ja vihaa osakseen muilta kielenkäyttäjiltä.
Kotia kohti
Finpyy oli reittini käännekohta, sillä sen jälkeen käännyin kohti itää ja kotia. Valitettavasti tämä tarkoitti myös käännöstä vastatuuleen. Sään puolesta kädessä oli siis huonot kortit: vesisadetta ja vastatuulta. Ajelin Finpyystä noin 20 kilometriä Lassilaan, joka oli toinen Noormarkun haastattelupaikoista. Lassila on pieni kylä suurin piirtein Porin ja Lavian puolivälissä. Kuvauspaikaksi valikoitui tällä kertaa Lassilan maamiesseura, koska tarkempaa paikkaa ei ollut tiedossa.
Lassilan jälkeen matka jatkui Lavialle, jossa minulla oli edessä päätöksen hetki. Reittisuunnitelmani oli ajella pienempiä sorateitä etelää kohti ja valtatie 11:n jälkeen jatkaa matkaa Vammalaan. Näin matkan kokonaispituudeksi olisi tullut noin 300 kilometriä. Tässä kohtaa aloin kuitenkin arpoa märkien sorateiden kuntoa ja motivaatiota ajella vesisateessa ja vastatuulessa. Lopulta päädyin valitsemaan lyhyemmän reitin Lavialta Suodenniemelle ja edelleen Mouhijärvelle. Tämän reitin olin ennenkin ajanut ja tiesin suurin piirtein, mitä siltä odottaa. Reitti olisi hyvin mäkinen, mutta päällystetty ja noin 20 kilometriä lyhyempi. Reitin hauskin kohta on Satakunnan ja Pirkanmaan rajalla oleva Huuhkajavuori, johon saa kitkuttaa tosissaan ylös.
En ollut varustautunut kunnon hanskoilla, vaan minulla oli vain kahdet melko ohuet ja huonosti vettä pitävät hanskat mukana. Jossakin Suodenniemen kohdalla taukoa pitäessä havahduin siihen, että sormista on kadonnut puristusvoimaa: en oikein meinannut saada vetoketjuja kunnolla auki. Napostelin vähän eväitä bussipysäkillä ja jatkoin matkaa, kun kylmyys alkoi iskeä päälle.
Loppumatka Mouhijärven, Häijään ja Siuron kautta meni aika hitaasti eteenpäin nitkuttaessa, mutta pääsinpä kuitenkin perille. Kotona piti pyytää puolisoa ottamaan hanskat pois kädestä, kun en omilla voimillani siihen pystynyt.
Kaiken kaikkiaan reissu oli aika opettavainen kylmässä sateessa pyöräilystä ja tankkauksen tärkeydestä: tällä kertaa molemmat menivät vähän penkin alle ja lopussa ei ollut yhtään kivaa. Tuli mieleen teksti-tv:n mietelauseenakin julkaistu Mika Härmän pitkänmatkanpyöräilykommentti: “Hyvät päätökset perustuvat kokemukseen. Kokemus perustuu huonoihin päätöksiin.” Reissun jälkeen tilasin kunnon kuorihanskat.
Suomen kielen näytteitä -sarjan haastattelut ovat kuunneltavissa Kotimaisten kielten keskuksen sivuilla.
Reitti Stravassa.